Jumppaa humppaa - mihin vetää raja?

 TLDR: avautuminen omasta urheiluhistoriasta ja tuntemuksista elämään ja urheiluun yleisesti. Eli siis tilitys kuinka paskasti joskus menee ja kui paljo paremmi asiat on nyt.

Ah kuinka ihanaa jumpassa ravaaminen taas onkaan.. Aamulla en malta odottaa kun tiedän, että tänään taas pääsee salille. Pyrin siihen, että käyn 3-4 kertaa viikossa salilla, josta muutaman kerran on punttitreeniä ja loput tätä aerobista, eli Les Millsin tunnit BodyAttack, -Step, tai -Combat.

Painoni kanssa olen jojoillut todella paljon. Treenaamisen kanssa olen mennyt ylämäkeen ja sitten sellaista persmäkeä, ettei mitään järkeä. Nuorena urheilin useita kertoja viikossa, lukiossa myös aina 17v asti kävin tanssitunneilla. Aikanaan kun tapasin eksäni, urheilu loppui muutenkin kuin seinään, painoa tuli 15kg lisää, eikä mikään urheilu innostanut. Muutin Tampereelle ja löytyi intoa (kiitos siskoni) taas urheiluun.


Sittenhän sitä vasta lujaa mentiinkin.. Aluksi aloitin ihan hyvällä muutamalla kerralla viikossa treenaamisen. Sitten into kasvoi ja muutamat kerrat vaihtuivat jopa kolmeen kertaan päivässä eli noin 8 kertaa jopa viikossa. Soin terveellisesti ja laihduin urakalla. Melkein asuin salilla muutaman kuukauden, kunnes tuli iso droppi ja tuli 1,5kk taukoa. Ei mitään liikuntaa, jos ei pakollisia bussipysäkille - paikkaan x - kotiin -matkoja lasketa.

Sitten aloin taas löytämään normaalin tahdin pikkuhiljaa. Paino kuitenkin kapusi takaisin ja vauhdilla. Kun erosin eksäni kanssa ja muutin kissojen kanssa Tampereen keskustaan (kesäkuu 2013), meni henkisesti huonosti, mutta treenaamassa kävin silti normaalisti. Söin terveellisemmin, mutta käytin alkoholia suhteellisen paljon. Tottakai hoidin työt ja koulun, mutta saatoin olla kapakassa muutamia kertoja viikossa (mikä minun mittapuulla on aika paljon nykyiseen kerran kuukaudessa.)


Henkinen droppi tuli, kun tajusin, että pakko jarruttaa ja hidastaa tahtia kaiken suhteen. Olin kyllä iloinen, että oli paljon kavereita, työt ja koulu luisti hyvin, mutta en kuitenkaan ollut onnellinen. Kaiken tämän olen tiedostanut vasta jälkikäteen, silloin en tajunnut kuinka paha olo minulla olikaan. Paino lähti syksyllä huimaan laskuun ja jatkoi laskemista tasaiseen tahtiin.

Kun pääsin muuttamaan Vantaalle, halusin asettua aloilleni ja rauhassa hetken vain olla ja hengähtää. Aloin tapailemaan elämäni rakkautta, jota nyt voin ylpeänä sanoa minun miehekseni. En halunnut miettiä mitään ylimääräisiä, vain saada pienen hetken nyt olla vain, käydä töissä, syödä mitä huvittaa jne.

Meilläkin oli omat vaikeutemme suhteen alussa, kaikesta kuitenkin selvittiin ja päätimme laittaa molempien nimet postiluukkuun. Syksyyn asti molempien ongelmat peilautui eri tilanteissa, kunnes koimme molemmat surua ja kummaltakin kuoli läheinen ihminen.

Hankalan syksyn ja talven jälkeen alkoi molempien elämään tulemaan valonpilkahdus. Arkiasiat saimme molemmat hoidettua, mutta muuten olo oli voimaton ja takki aivan tyhjä.

Tiedä sitten, oliko se kevätaurinko, oman mielen kohentuminen, tilanteen ymmärtäminen vai mikä - mutta voin todella paljon paremmin kuin moneen vuoteen!

Tästä, että aloitin taas kuntosalin olen ymmärtänyt paljon asioita. Ensinnäkin tajusin, että aiemmi treenasin ja pudotin painoa kaikkien muiden paitsi itseni takia. En tehnyt mitään itselleni vaan muille. Halusin näyttää ja olla jotain, en oikeen tiedä mitä.. Huomasin myös kuinka hukassa olenkaan ollut oman elämäni suhteen.



Olen myös huomannut, että varsinkin kun olin eksäni kanssa ja kun elämä on koetellut, olen ajatellut että minun pitäisi olla jotai enemmän, parempi, kivempi, energisempi - JOTAIN. Pitäisi olla jotain muuta kuin mitä olen. En riittäisi kenellekään tällaisena kuin olen.

Solvasin itseäni ja ruoskin hyvin pitkään. Koin, etten ole hyvä tyttöystävä, sisko, lapsi, ystävä, työntekijä.. Koin etten kelpaa mihinkään.

Nyt vasta alan ymmärtää, että kelpaan juuri tällaisena. Suurin kiitos tästä minun miehelle, hän on jaksanut pahimmat avautumiseni, jaksaa minua vieläkin vaikka kuinka kiukkuisena joskus tulen kotiin, pitää minua kauniina - ja tarkoittaa sitä. Hän ei ole koskaan vaatinut minulta mitään enempää kuin olen. Kiitos Matti sinulle, olet edelleen elämäni valo. Tästäpä ajatus vasta syvenikin.

Tajusin, että onhan minulla ystäviä! Kyllä ne minun tärkeimmät ystäväni minua sietävät, eivätkä he edes koe sitä sietämisenä, vaan he ovat ystäviäni, koska pitävät minusta -juuri tällaisena kuin olen. Muutamat ihmiset haluan nostaa ylös: (jos luette ja haluat että nimesi poistan, teen sen) Maria, Rosa, Marika, Outi, Hanna ja Valtsu. Ilman teitä rakkaat ystäväni, en olisi näin vahva. Olen kiitollinen, että tutustuin teihin kaikkiin ja te olette auttaneet minua jaksamaan eteenpäin. Jos en olisi saanut tilittää ongelmistani teille ja kertoa pahasta olosta, itkisin sitä varmaan vieläkin kotona yksin nurkassa. Olette korvaamattomia.

Tajusin myös, ettei minun tarvitse olla ''parempi'' lapsi tai sisko. Olen just hyvä näin. Ja iso kiitos myös kuuluu vanhemmilleni ja maailman rakkaimmalle siskolleni. Etenkin sisko on ollut iso iso apu ja kannustin pitkin elämääni. Esimerkiksi liikunnasta ei olisi tullut yhtään mitään ilman hänen innostusta ja kannustusta. Kuinka ihmisellä voikaan mennä melkein 23 vuotta tajuta se, että on iha hyvä just näin?

Nyt olen iloinen, että pääsin jatkamaan tätä rakasta harrastusta eli urheilua. Nyt tiedän, että käyn salilla tasan itseni takia ja siksi, että minulle tulee siitä hyvä olo! Enää en välitä mitä muut tekevät ja sanovat, toteutan itseäni ja omaa juttuani. Niin elämässä kuin salillakin. Olen kiitollinen, että olen löytänyt kultaisen keskitien treenaamiselle - ei enää järjetöntä treenaamista, eikä myöskään treenaamattomuutta.

Aina ei tarvitse mennä salille jos ei oikeasti jaksa. Jos kroppa sanoo nou, niin silloin ei mennä. Jos pää sanoo että ei niin silloin voi mennäkin - yleensä se on vain laiskuutta. Onneksi olen myös huomannut sen, että jos ei jaksa, niin aina ei ole pakko. Jos haluat perjantaina jäädä kotiin, kyllä kaverit ymmärtävät ettei aina vaan pysty.

Jatkan hyvillä mielin elämääni eteenpäin. Nyt tiedän nämä suurimmat asiat: mitä haluan tavoitella, tehdä, kenet haluan pitää lähelläni ja mihin tähtään elämässäni. Alan pikkuhiljaa pääsemään kaikista möröistä elämässäni eroon - ei huonoa parisuhdetta, eikä varsinkaan paskoja ystäviä. Pidän lähelläni ne, joista oikeasti välitän ja jotka tietävät, että he ovat tärkeitä minulle (ja minä heille.)

Loppuun haluan vain todeta, että kyllä treenaaminen on myös henkistä hyvinvointia. Jos olisin viime vuonna treenaillut, aika varmaan siellä olisi näkynyt näitä piikkejä ja tuskin olo olisi silloinkaan hyvä. Nyt tiedän mihin pystyn ja vihdoin tavoittelen omaa hyvää oloa. Toivon että tässä sivussa myös paino putoaa ja ulkomuoto näyttää omaan silmään hyvältä (muillehan siis kelpaan näin, hehee.)

Ihme homma miten hajalla ja sekaisin sitä voikaan olla.. Ensi vuonna varmaan mietin että no jopas on ollut asiaa tytöllä taas, mutta olen iloinen, että pystyn vihdoin näkemään asioita eri näkökulmasta. Ja vihdoin: olen onnellinen. Nyt voin jatkaa hyvillä mielin olemalla oma pöhkö itseni! Rauhaa ja muistakaa, oma hyvinvointi on tärkein.

Irvistelyä ja pelleilyä salillakäynnin jälkeen.. Aka omaa kivaa